Ehkä olisi syytä kertoa, miksi ylipäätänsä aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Katsokaas kun... joudun tässä tekemisiin fysiikanlakien kanssa. Oman kuolevaisuutensa toteaminen voi olla traumaattista, varsinkin kun elää jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa harhakuvassa omasta komeudestaan. Alla muutama ajatus vanhenemisesta.

Vanheneminen

Ei helvetti! Minun on todellakin luettava otsikkoni uudestaan. En voi uskoa kirjoittaneeni tuota, mutta siinä se on: pyhä otsikko, joka komeilee artikkelin ylimmäisellä pallilla kuin paavi konsanaan. Vanheneminen, mitä minä oikeastaan murehdin? Minähän olen nuori mies.


Hyvä on, myönnetään. Tein tutkimusretken kylpyhuoneessa. Matkallani suihkun ihmeelliseen maailmaan, pysähdyin pullistelemaan lihaksiani, joiden uskon yhä olevan jossain nahkojeni alla. Jos totta puhutaan, tein viimeksi vatsalihasliikkeen, kun sain vatsakrampin kylmästä jauhelihapitsasta ja pieraisin niin että viulut soi. Paitsi että se teki kipeää, se sai minut myös kumartumaan. Ja tässä minä seison. Katson ruhoa, joka joskus kiipeili ketterästi puissa ja haluan vajota jonnekin syvälle, jonnekin missä kylpyhuoneen kirkkaat loisteputket eivät ole niin perkeleen rehellisiä. Jalat (jotka nyt muistuttavat etäisesti luolamiehen vääriä sääriä), jaksavat toki kannatella painoni, mutta epäilen, ettei niillä suoriutuisi enää edes sadan metrin juoksusta, kun pelkkä kyykistyminen vastaa viikkoa selviytymisleirillä, portaista puhumattakaan. Olen vetänyt aivan liian monta tupakkaa, viineriä ja mäkkärin kulta-ateriaa, jotta saisin nuoruuteni pyykkilaudan muistuttamaan pyykkilautaa edes etäisesti. Toki minulla on vielä jonkinlaiset vatsalihakset; eihän selkäni roiku holtittomasti takapuoleni päällä ilman minkäänlaista tukea, mutta epäilen silti nielleeni kaasupallon tai jotain, koska peilikuvani osoittaa selkeästi, että vatsanseutu on pikapuoliin kohtaamassa painovoiman. Ja ennen kuin ehdin kunnolla selviytyä järkytyksestäni (tai edes esittää, että olisin sinut kroppani kanssa), rupeaa päässäni takomaan Eppujen urheiluhullu-biisi, ja minä olen todellakin tulossa hulluksi. En tosin urheilu sellaiseksi, vaan jotain pahempaa. Tunnen oloni vanhaksi. Lopetan pullistelun ennen kuin puhkaisen ohimosuoneni tai venäytän jonkin lihaksen, johon ylettyvät kaikki muut paitsi minä, koska olen yhtä taipuisa kuin lyijytanko. ”Ei helvetin helvetti!” minä puhisen ja sukellan juoksevan veden alle, malttamatta odottaa veden lämpiämistä. Nyt surkastuvat kivekset eivät vain tunnu kovin suurelta murheelta.


Vanheneminen. Miten siitä selviää? Totta kai olen yrittänyt tiedustella puolueettomilta tahoilta, että onko minusta tulossa roikkulimahainen plösö, jonka seurassa ei viitsi näyttäytyä kesähelteillä missään. (Se tästä vielä puuttuisi, että rantahietikolla joku kettutyttö yrittäisi työntää minut takaisin mereen, pelastaakseen edes yhden valkovalaan). Vastauksissa minulle on vakuuteltu, että vatsani on söpö. Se on persoonallinen pikku kumpare. Ai kun kiva! Ehkä menen sitten näyttäytymään eläintarhaan, perkele! Minä ja vatsani voimme levittäytyä kivelle, vieressä terttu banaaneja ja voimme paistatella kyltin alla, jossa lukee: ”Homo sabiens, kohti kolmeakymmentä.”

Ja tässä sitä ollaan kuin joku perhanan missi, joka ujostelee lähestyvää bikinikierrosta. Itken yhtä hölmöä vatsakumpua (joka ei oikeastaan ole edes hirveän suuri) ja muistelen, että mitä kaikkea kivaa voi kokata parsakaalista ja salaatinlehdestä. Totta kai asiat voisivat olla pahemmin. Minulla voisi olla man boobsit eli miestissit, todellista ylipainoa ja helvetin pahanhajuinen hengitys, sekä itiöitä vilisevä persvako. Alaspäin pääsee aina, jopa ilman yrittämistä, mutta jostain syystä sekään ei lohduta. En minä halua vanhentua ja rupsahtaa lopullisesti. Haluan olla nuori ja komea. Jos en pidä varaani, olen ensi jouluna kutsupukki luonnollisten etujeni tähden. Miten tästä selviää kunnialla? En halua juosta hysteerisenä kuntosalille ja vaihtaa viinereitäni johonkin luomupuuroon. Sanokaa että tämä kuuluu asiaan. Uskotelkaa, että voin katsoa taas peilikuvaani häpeilemättä. Valehdelkaa jos ette muuta voi, mutta ennen kaikkea varokaa, sillä joku päivä tekin heräätte päiväuniltanne kylpyhuoneen peilin edessä, ja toteatte olevanne vain kuolevaisia. Vain ihme on pitänyt nahkanne tähänkin asti kiinteänä. Minun kohdallani ihmeiden satunnainen kurssi on laskussa päin; kirjaimellisesti sanottuna, minä olen tulossa vanhaksi.