Finncon 2006<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Kun minua pyydettiin pitämään kauhupaneelia (modernit hirviöt), päätin tarttua haasteeseen ja lähdin valmistelemaan rentoa paneelia, jossa ei sorruttaisi vanhojen fraasien toistamiseen. On tietysti vaikea arvioida, miten hyvin tämä tavoite käytännössä toteutui. Yhtenä meriittinä voidaan tietysti pitää sitä, ettei sali tyhjentynyt kesken paneelin eikä kukaan heittänyt meitä kivillä. Tämähän on jo paljon enemmän kuin alun perin odotin. Meillä oli hyvin epäkiitollinen ajankohta koko paneelille, joten odotin meidän puhuvan lähinnä huoneen perällä leijuville varjoille. Yllätys oli positiivinen, kun Sali tuli paria tyhjää penkkiä lukuun ottamatta täyteen.

 

 

Itse keskustelu sujui hyvin – kiitos yleisön, joka saatiin heti alusta mukaan. Jopa Tohtorimme (Tuomas) heräsi koomastaan ja vaikutti piristyvän paneelin edetessä. Salainen aseemme, Juha (eli Imperfekti) oli sijoitettu eturiviin. Muita kannatusjoukkoja löytyikin sitten vielä kaksi jäsentä Deathwriters.com-sivustolta, eli Akinin ja Darias.

 

 

Ei hassumpi kokemus, näin jälkikäteen sanottuna. Itse saavuin paikalle muistivihkoni kanssa ja mietin lähinnä sitä, että saadaanko me porukka osallistumaan keskusteluun. Inhoan asiantuntijana esiintymistä, varsinkin näin laajassa aihepiirissä kuin kauhu. Itse asiassa, saapuessani Espoosta Helsinkiin, minun oli tarkoitus jäädä Ruoholahdessa pois ja vaihtaa kulkupeli metroon. Havahduin Kampissa ja totesin olevani edelleen samanlainen mätäpää kuin aina ennenkin. No, tilanteen pelasti taksi.

 

 

Paneelin jälkeen pojat kävivät syömässä ja minä puolestani käytin tämän ajan puhuen puhelimessa. Valitettavasti hukkasimme Piian ja Tarjan messuyleisön joukkoon, joten emme ehtineet kokoontua enää Finnconin päätteeksi. Kiersimme vielä Teron kanssa myyntikojut läpi, kunnes Terokin päätti lähteä paikalta. Sen jälkeen kulutin aikaani lähinnä tupakoimalla sisäpihan puolella.

 

 

En ole esiintynyt julkisesti kuin Radio Helsingin puheohjelmassa, joten tämä oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Omaa sydäntä lämmitti luonnollisesti se, että kauhulla on edelleen kannattajia. Vielä kun Suomeen saataisiin kauhumessut, niin alkaisi tähänkin synkistelijään löytyä uudenlaista virtaa. Ainakin visuaalisesti sellainen tapahtuma täyttäisi Helsingin kadut mielenkiintoisilla ihmisillä (vrt. Tuska-festivaalit).  

 

 

Ehkä olisin voinut asettua jonnekin muualle kuin tupakointipaikalle, sillä kukaan ei uskaltanut tulla juttelemaan tai kyselemään mm. tarkempia tietoja Horror Daysta(13.10.2006).

 

 

Deathwriters.comin puolesta voisi sanoa, että kova työ on tuottanut jonkinlaista tulosta, sillä Tohtorimme sijoittui Novassa neljänneksi novellilla Peniskuiskaaja ja Aleksi Kuutio oli kahdeksas. Myös Piia taisi saada maininnan Hekuma-kilpailussa. DW:lle oli tietysti suuri kunnia pitää kauhupaneeli, vaikka tiettyjä ohjelmallisia päällekkäisyyksiä olikin havaittavissa. Kokemuksena mielenkiintoinen tapahtuma tuo Finncon. Meitä pyydettiin jo seuraavaan coniin Jyväskylään, joten ehkä se paneelin pitäminen oli lopulta ihan fiksu idea. Tästä on hyvä jatkaa kivikkoista tietä eteenpäin.

 

 

 

 

Kollega ja hyvä kirjoittajaystävä kysäisi teoreettisen kysymyksen: "Lähdetkö Finncon 2006 kauhupaneeliin?" Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi:
"Olen niin tyhmä jätkä, etten piittaa olemattomasta maineestani, jotta totta kai lähden puhumaan kauhusta."

Toisaalta ajatus hirvittää, sillä miellän itseni enemmän kirjoittajaksi kuin puhujaksi. Olen ollut tasan kerran puhumassa kauhusta julkisesti, sekin Radio Helsingin live-haastattelussa, ja siellä oli Tähtivaeltajan päätoimittaja mukana. Mutta että osallistuisin kauhupaneeliin, tapahtumassa jonne odotetaan yli 7000:tta vierailijaa. Voi vittu!

Luonnollisesti olen imarreltu, mikäli tietoni ja kokemukseni koetaan sen arvoiseksi, että minua ylipäätänsä pyydetään mukaan tuollaiseen tapahtumaan. Oikeastaan ehdotus tuli pyörittämäni deathwriters.comin kautta, missä joku nimesi minut hyväksi vaihtoehdoksi. En ole niin typerä, että uskoisin olevani ensimmäinen vaihtoehto, jos edes toinen. Minua ennen on kieltäytynyt varmasti liuta hyviä ehdokkaita! Mutta toisaalta sekin kertoo jotain kauhun nykyisestä tilanteesta. Miksi hyvää kirjallisuusgenreä aliarvioidaan?

Hyvänä puolena näen sen, että jos minut todella pyydetään tuohon kauhupaneeliin ja valinta vahvistetaan hyvissä ajoin, niin voin valmistautua kaikessa rauhassa. Toimittamamme uusi novelliantologia ajoittuu sopivasti ensi kesälle, joten saan samalla kosketusta nykytilanteeseen. Finncon 2006 on elokuussa.

http://www.finncon.org/fi/taxonomy/term/10

Mutta mitä tuollaisessa paneelissa voisi kertoa? Entä jos ketään ei kiinnosta kauhun nykytila? Mitä jos sanat tarttuvat nieluun, eikä päässä synny ainuttakaan järkevää ajatusta? No, onneksi en ole yksin - jos siis olen ollenkaan. Mutta sydämestäni toivon, että tapahtuma toisi jotain uutta, ehkä herättäisi kauan kaivatun kiinnostuksen alaa kohtaan, pakottaisi tunnustamaan edes jonkin tosiseikan kauhufiktion hyväksi, ja ennen kaikkea, houkuttelisi paikalle runsaasti kauhufaneja. Pitäisiköhän muuten porauttaa reikä keskelle otsaa, ihan vain shokeeraavan efektin vuoksi? Se voisi toimia! ;)

Minulta on usein kysytty, mistä saan ideani ja miten ylipäätänsä voin ajatella niin omituisia asioista, mitä myöhemmin kirjoitan paperille. Koska kirjoitan enimmäkseen kauhutarinoita, olen jo tottunut kaikenlaisiin uteluihin, enkä koe niitä kovin häiritseväksi. Toisaalta on mukava huomata, etteivät kaikenlaiset sairaat ja synkät tarinat mene pureskelematta läpi. Pelottelu, shokeeraaminen ja kaikenlainen pimeillä asioilla pallottelu on minun alaani, minun hupini ja ehdottomasti tulevaisuuden ammattini. Tähän asti olen kertonut lukuisia hämärän rajoille sijoittuvia kertomuksia, sairaita ja pimeitä kuvauksia ihmisen psyykkeestä, yliluonnollisia murhatarinoita ja nipun seksuaalisväritteisiä synkistelyjä. Vaikka rakastankin kauhuperinteitä, haluan luoda myös jotain uutta - tai ainakin kertoa ihmisen pimeistä puolista uudella tavalla. Lempihirviöni onkin ihminen itse, sillä vain ihmiselämä voi olla fiktiota raadollisempaa. Toki pidän fantasia- ja sci-fi-elementeistä, uhkaavista tulevaisuuden kuvista ja kokonaan reaalimaailman ulkopuolelle sijoittuvista kertomuksista, mutta lihan pilkkomisessa on sittenkin oma viehätyksensä, joka vain vie mukanaan.

Vaikka suhtaudunkin kirjoittamiseen hyvin vakavasti, saatan silti kuulla seuraavanlaisia kysymyksiä:
"Ihan kiva tarina. Tai siis, tosi hyvin kirjoitettu ja kaikkea, mutta koska kirjoitat jotain vakavasti otettavaa?"

Mitä tuollaiseen vastaisi? Lue perkele Hesaria, jos ei kiinnosta, vai? Mutta enhän minä niin voi sanoa.

Olen kirjoittanut yli kymmenen vuotta. Kuusi vuotta painoin duunia kellon ympäri ja sain aikaiseksi komean nipun tarinoita. Silti olen saanut nauttia työni hedelmistä vain viisitoista minuuttia. Kirjoittamisella ja olla kirjoittaja on siis eroa. Toinen on työtä ja toinen on vain ohikiitävä hetki. Kukaan ei tule julistamaan sinua neroksi, joten on turha odottaa mitään muuta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, joka ei lyö leiville. Se puolestaan saattaa vaikuttaa mm. parisuhteeseen. Mutta joka kerta kun harkitsen lopettavani ja meneväni "kunnon töihin", huomaan kapinoivani omaa ajatustani vastaan ja palaan koneelle. Kirjoitan jonkun hirveän kertomuksen, joka on omasta mielestäni parasta, mitä olen vähään aikaan kirjoittanut, jonka jälkeen teksti unohtuu ja joutuu kokoelmiini. Sellaista se vain on, vuodesta toiseen.

Ai niin, ne ideat - mistä ne syntyvät?

Yritän tässä parhaani mukaan vakuuttaa olevani mukava kaveri, joka nyt sattuu jostain syystä kertomaan kammottavia, painajaisia aiheuttavia tarinoita. Tiedän tekeväni virheen, sillä jollain tasolla tiedostan sen olevan erittäin epäkaupallista. Jos kantaisin kaulassani pikkuvauvan solisluista valmistettua kaulakorua, saattaisin olla jo julkaiseva kirjailija. Mutta koska en tee niin, minun on vain luotettava kirjoituksieni laatuun. Ideoista minulla ei ole koskaan ollut pulaa, enkä koe kirjoittamista niin vaikeaksi, ettenkö pystyisi sitä tekemään kiusallisissakin olosuhteissa. Ongelma on lukijapula! Kauhu ei ole ei ole kovin mediaseksikäs aihe tällä hetkellä, eivätkä suomalaiset ole koskaan olleet hirveän kiinnostuneita fiktiivisistä kertomuksista, joten taistelen omalla tavallani tuulimyllyjä vastaan. En kuitenkaan luokittele itseäni kärsiväksi taitelijaparaksi, jota on kohdeltu epäoikeuden mukaisesti. Kaikkea muuta! Olen itse valinnut alani ja kannan vastuun epäsuosiostani. Sitä paitsi, eihän kukaa edes tiedä, kuka helvetti olen! ;)

Jatkan aiheesta taas hiukan myöhemmin.

Ehkä olisi syytä kertoa, miksi ylipäätänsä aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Katsokaas kun... joudun tässä tekemisiin fysiikanlakien kanssa. Oman kuolevaisuutensa toteaminen voi olla traumaattista, varsinkin kun elää jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa harhakuvassa omasta komeudestaan. Alla muutama ajatus vanhenemisesta.

Vanheneminen

Ei helvetti! Minun on todellakin luettava otsikkoni uudestaan. En voi uskoa kirjoittaneeni tuota, mutta siinä se on: pyhä otsikko, joka komeilee artikkelin ylimmäisellä pallilla kuin paavi konsanaan. Vanheneminen, mitä minä oikeastaan murehdin? Minähän olen nuori mies.


Hyvä on, myönnetään. Tein tutkimusretken kylpyhuoneessa. Matkallani suihkun ihmeelliseen maailmaan, pysähdyin pullistelemaan lihaksiani, joiden uskon yhä olevan jossain nahkojeni alla. Jos totta puhutaan, tein viimeksi vatsalihasliikkeen, kun sain vatsakrampin kylmästä jauhelihapitsasta ja pieraisin niin että viulut soi. Paitsi että se teki kipeää, se sai minut myös kumartumaan. Ja tässä minä seison. Katson ruhoa, joka joskus kiipeili ketterästi puissa ja haluan vajota jonnekin syvälle, jonnekin missä kylpyhuoneen kirkkaat loisteputket eivät ole niin perkeleen rehellisiä. Jalat (jotka nyt muistuttavat etäisesti luolamiehen vääriä sääriä), jaksavat toki kannatella painoni, mutta epäilen, ettei niillä suoriutuisi enää edes sadan metrin juoksusta, kun pelkkä kyykistyminen vastaa viikkoa selviytymisleirillä, portaista puhumattakaan. Olen vetänyt aivan liian monta tupakkaa, viineriä ja mäkkärin kulta-ateriaa, jotta saisin nuoruuteni pyykkilaudan muistuttamaan pyykkilautaa edes etäisesti. Toki minulla on vielä jonkinlaiset vatsalihakset; eihän selkäni roiku holtittomasti takapuoleni päällä ilman minkäänlaista tukea, mutta epäilen silti nielleeni kaasupallon tai jotain, koska peilikuvani osoittaa selkeästi, että vatsanseutu on pikapuoliin kohtaamassa painovoiman. Ja ennen kuin ehdin kunnolla selviytyä järkytyksestäni (tai edes esittää, että olisin sinut kroppani kanssa), rupeaa päässäni takomaan Eppujen urheiluhullu-biisi, ja minä olen todellakin tulossa hulluksi. En tosin urheilu sellaiseksi, vaan jotain pahempaa. Tunnen oloni vanhaksi. Lopetan pullistelun ennen kuin puhkaisen ohimosuoneni tai venäytän jonkin lihaksen, johon ylettyvät kaikki muut paitsi minä, koska olen yhtä taipuisa kuin lyijytanko. ”Ei helvetin helvetti!” minä puhisen ja sukellan juoksevan veden alle, malttamatta odottaa veden lämpiämistä. Nyt surkastuvat kivekset eivät vain tunnu kovin suurelta murheelta.


Vanheneminen. Miten siitä selviää? Totta kai olen yrittänyt tiedustella puolueettomilta tahoilta, että onko minusta tulossa roikkulimahainen plösö, jonka seurassa ei viitsi näyttäytyä kesähelteillä missään. (Se tästä vielä puuttuisi, että rantahietikolla joku kettutyttö yrittäisi työntää minut takaisin mereen, pelastaakseen edes yhden valkovalaan). Vastauksissa minulle on vakuuteltu, että vatsani on söpö. Se on persoonallinen pikku kumpare. Ai kun kiva! Ehkä menen sitten näyttäytymään eläintarhaan, perkele! Minä ja vatsani voimme levittäytyä kivelle, vieressä terttu banaaneja ja voimme paistatella kyltin alla, jossa lukee: ”Homo sabiens, kohti kolmeakymmentä.”

 

Ja tässä sitä ollaan kuin joku perhanan missi, joka ujostelee lähestyvää bikinikierrosta. Itken yhtä hölmöä vatsakumpua (joka ei oikeastaan ole edes hirveän suuri) ja muistelen, että mitä kaikkea kivaa voi kokata parsakaalista ja salaatinlehdestä. Totta kai asiat voisivat olla pahemmin. Minulla voisi olla man boobsit eli miestissit, todellista ylipainoa ja helvetin pahanhajuinen hengitys, sekä itiöitä vilisevä persvako. Alaspäin pääsee aina, jopa ilman yrittämistä, mutta jostain syystä sekään ei lohduta. En minä halua vanhentua ja rupsahtaa lopullisesti. Haluan olla nuori ja komea. Jos en pidä varaani, olen ensi jouluna kutsupukki luonnollisten etujeni tähden. Miten tästä selviää kunnialla? En halua juosta hysteerisenä kuntosalille ja vaihtaa viinereitäni johonkin luomupuuroon. Sanokaa että tämä kuuluu asiaan. Uskotelkaa, että voin katsoa taas peilikuvaani häpeilemättä. Valehdelkaa jos ette muuta voi, mutta ennen kaikkea varokaa, sillä joku päivä tekin heräätte päiväuniltanne kylpyhuoneen peilin edessä, ja toteatte olevanne vain kuolevaisia. Vain ihme on pitänyt nahkanne tähänkin asti kiinteänä. Minun kohdallani ihmeiden satunnainen kurssi on laskussa päin; kirjaimellisesti sanottuna, minä olen tulossa vanhaksi.

Jos olen joskus tuntenut oloni hölmöksi, ei se vedä vertoja tälle tunteelle. Mutta ehkä tähän tottuu! Ehkä.

Vielä pari vuotta sitten en olisi luonut omaa blogia. Ensinnäkään en uskonut elämäni olevan niin mielenkiintoista, että siitä kannattaisi jauhaa julkisesti. Ei se ole sitä vieläkään, mutta tehdään siitä sellaista. Ei, en ole julkisuushakuinen moukka; sitä paitsi näytän karvaisten jalkojeni kanssa lähinnä luolamieheltä, joten en sovi Seitsemän Päivää-lehden Seiska-tytöksi. Sitä paitsi, minulla on munat.

Tarkoitus onkin seurata sitä, miten minusta tulee kirjailija tai miten epäonnistun tavoitteessani täydellisesti. Ehkä minusta tuleekin viina vetävä paskanjauhaja, joka höpöttää tekotaiteellisia näkemyksiään jossain Kallion kuppilassa, mikäli joku vain suostuu tarjoamaan kaljatuopin ja omaa sen verran keskittymiskykyä, että kykenee näyttelemään kiinnostunutta. Mutta ainahan voi käydä niinkin, että saan lopulta kustannus-sopimuksen käteeni, julkaisen pari huonosti myyvää kioskipokkaria ja voitan yhtäkkiä Finlandia-palkinnon. (Heh!) Tai ehkä Hollywood-tuottaja Renny Harlin kiinnostuu käsikirjoutuksestani ja palkkaa minut Manaaja 3:n tekoon. Niin, kukapa tietää? Ehkä lehmät lentävät ja minulla käy tuuri jo tänäiltana.

Tämä blogi on kuitenkin jonkinlainen tilitys kirjoittajan elämästä. Olen kirjoittanut yli kymmenen vuotta ja kuusi niistä vakavissani. Tällä hetkellä odotan kustantajan päätöstä novelliantologian tiimoilta, joten taas askeleen lähempänä ensimmäistä julkaisuani. En usko maineeseen ja rahaan, vaan kirjoitan koska se on jotain minkä osaan ja mistä pidän. Jos joku haluaa maksaa siitä rahaa, että pääsee lukemaan tarinoitani, koen olevani etuoikeutetussa asemassa. Suomessa on paljon hyviä kirjoittajia, vaikka osan kulmahampaat ovatkin tylsistyneet vuosien aikana, eikä kovin monella riitä kunnianhimo loppuun asti. Olenko minä yksi heistä? Se jää nähtäväksi. Ainakin aion jatkaa tätä blogia siihen asti, kunnes asiaan tulee joku selkeys.

Jos sinä aiot pysyä mukana lukijana, kiitän jo etukäteen mielenkiinnostasi. Lisää juttua tulee myöhemmin.

Ystävällisesti,
Flag