Minulta on usein kysytty, mistä saan ideani ja miten ylipäätänsä voin ajatella niin omituisia asioista, mitä myöhemmin kirjoitan paperille. Koska kirjoitan enimmäkseen kauhutarinoita, olen jo tottunut kaikenlaisiin uteluihin, enkä koe niitä kovin häiritseväksi. Toisaalta on mukava huomata, etteivät kaikenlaiset sairaat ja synkät tarinat mene pureskelematta läpi. Pelottelu, shokeeraaminen ja kaikenlainen pimeillä asioilla pallottelu on minun alaani, minun hupini ja ehdottomasti tulevaisuuden ammattini. Tähän asti olen kertonut lukuisia hämärän rajoille sijoittuvia kertomuksia, sairaita ja pimeitä kuvauksia ihmisen psyykkeestä, yliluonnollisia murhatarinoita ja nipun seksuaalisväritteisiä synkistelyjä. Vaikka rakastankin kauhuperinteitä, haluan luoda myös jotain uutta - tai ainakin kertoa ihmisen pimeistä puolista uudella tavalla. Lempihirviöni onkin ihminen itse, sillä vain ihmiselämä voi olla fiktiota raadollisempaa. Toki pidän fantasia- ja sci-fi-elementeistä, uhkaavista tulevaisuuden kuvista ja kokonaan reaalimaailman ulkopuolelle sijoittuvista kertomuksista, mutta lihan pilkkomisessa on sittenkin oma viehätyksensä, joka vain vie mukanaan.

Vaikka suhtaudunkin kirjoittamiseen hyvin vakavasti, saatan silti kuulla seuraavanlaisia kysymyksiä:
"Ihan kiva tarina. Tai siis, tosi hyvin kirjoitettu ja kaikkea, mutta koska kirjoitat jotain vakavasti otettavaa?"

Mitä tuollaiseen vastaisi? Lue perkele Hesaria, jos ei kiinnosta, vai? Mutta enhän minä niin voi sanoa.

Olen kirjoittanut yli kymmenen vuotta. Kuusi vuotta painoin duunia kellon ympäri ja sain aikaiseksi komean nipun tarinoita. Silti olen saanut nauttia työni hedelmistä vain viisitoista minuuttia. Kirjoittamisella ja olla kirjoittaja on siis eroa. Toinen on työtä ja toinen on vain ohikiitävä hetki. Kukaan ei tule julistamaan sinua neroksi, joten on turha odottaa mitään muuta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, joka ei lyö leiville. Se puolestaan saattaa vaikuttaa mm. parisuhteeseen. Mutta joka kerta kun harkitsen lopettavani ja meneväni "kunnon töihin", huomaan kapinoivani omaa ajatustani vastaan ja palaan koneelle. Kirjoitan jonkun hirveän kertomuksen, joka on omasta mielestäni parasta, mitä olen vähään aikaan kirjoittanut, jonka jälkeen teksti unohtuu ja joutuu kokoelmiini. Sellaista se vain on, vuodesta toiseen.

Ai niin, ne ideat - mistä ne syntyvät?

Yritän tässä parhaani mukaan vakuuttaa olevani mukava kaveri, joka nyt sattuu jostain syystä kertomaan kammottavia, painajaisia aiheuttavia tarinoita. Tiedän tekeväni virheen, sillä jollain tasolla tiedostan sen olevan erittäin epäkaupallista. Jos kantaisin kaulassani pikkuvauvan solisluista valmistettua kaulakorua, saattaisin olla jo julkaiseva kirjailija. Mutta koska en tee niin, minun on vain luotettava kirjoituksieni laatuun. Ideoista minulla ei ole koskaan ollut pulaa, enkä koe kirjoittamista niin vaikeaksi, ettenkö pystyisi sitä tekemään kiusallisissakin olosuhteissa. Ongelma on lukijapula! Kauhu ei ole ei ole kovin mediaseksikäs aihe tällä hetkellä, eivätkä suomalaiset ole koskaan olleet hirveän kiinnostuneita fiktiivisistä kertomuksista, joten taistelen omalla tavallani tuulimyllyjä vastaan. En kuitenkaan luokittele itseäni kärsiväksi taitelijaparaksi, jota on kohdeltu epäoikeuden mukaisesti. Kaikkea muuta! Olen itse valinnut alani ja kannan vastuun epäsuosiostani. Sitä paitsi, eihän kukaa edes tiedä, kuka helvetti olen! ;)

Jatkan aiheesta taas hiukan myöhemmin.